sunnuntai 30. lokakuuta 2016

edes kerran viikossa


Eilinen hujahti vauhdilla. Ihan niinkuin kaikki muutkin päivät, ihan niinkuin koko kuukausi. Ihan niinkuin koko vuosi, jos käy tarkemmin miettimään. Aamupäivän valmistelin kuumeisesti purtavaa iltaa varten. Lenkitin koiran pikaseen ja suunnistin kummitytön syntymäpäiväjuhlille. Kolmevuotias syntymäpäiväsankari vastaanotti minut vaaleanpunaisessa mekossa ja ilahtui saamastaan paketista. Tämä oli minulle tietysti helpotus. Lahjakassista löytyneitä tarroja näkyi pian pienemmän sisaruksen poskessa, sankarin omissa käsivarsissa ja taisipa minunkin käteen ilmaantua yksi. Myös tarrakirja sai osansa.

Tänään heräsin seitsämältä ihan virkeänä. Ja nyt siis puhun tästä nykyajasta, talviajasta, johon kellot ovat täytyneet taas siirtää. Yrityksistä huolimatta uni ei vain enää tullut, mutta koska oma sänky on ihana paikka, päätin hengailla siellä vielä aamupalan merkeissä. Mies oli jo mennyt menojaan metsälle. Pikainen pyrähdys alakertaan kahvinkeittoon ja lautaselle eilisten halloweenjuhlien rääppeitä, vähän hedelmää ja tämän hetken suosikkismoothie. Sitten takaisin sänkyyn ja telkkarista luontodokkarin katseluun. Luk-sus-ta!

Eilisen kovimmat juhlat olivat kyllä nuo kolmeveesynttärit, sillä halloweenbileet olivat pannukakku eikä niitä oikeastaan ollutkaan. Jäi meille ainakin iltaa varten varattuja eväitä kahteen pekkaan syötäväksi ihan kiitettävästi. Syötiin sitten miehen kanssa kynttilän valossa ja siemailtiin roseeta, katsottiin illan elokuva ja käytiin hyvissä ajoin nukkumaan. Perussettiä siis - no, ei meillä nyt ihan joka ilta kynttilänvalossa roseeta latkita.



Käytin ensimmäistä kertaa aamukahviini kauramaitoa. Olen ostanut kasvipohjaisia maitoja lähinnä smoothiehin, mutta nyt päätin testata sitä kahviin. Eikö sitä puhuta jostain kauralatesta? Maito juoksettui hieman, mutta päätin silti juoda sen - tätä aamua ei pienet vastoin käymiset pilaisi. Hieman lusikalla hämmentämällä kahvi näytti taas ihan ehdalta juotavaksi ja olikin sitä. Ei silti, taidan jatkossa käyttää kuitenkin tavallista maitoa kahvini seassa...?

Tulin siihen tulokseen, että kyllä ihmisen on saatava nauttia aamupalansa kiireettä ja fiilistellen edes kerran viikossa.

Loppujen lopuksi siirryin jatkamaan aamupalaani keittiöön, luin parin suosikkiblogini uusimmat postaukset sekä tärkeimmät uutiset, kumosin toisen (vai kolmannen?) mukillisen kahvia. Tänä aamuna ei ollut kiire mihinkään.


Ihanaa sunnuntaita! xx






torstai 27. lokakuuta 2016

lumi-ilottelua







Ensilumi leijaili maahan toissapäivänä. Vaikka talven tuleminen aina hieman ahdistaakin, on ensilumi jotenkin lohdullista - se tuo valoa tähän pimeyteen.Toki lumentulo tarkoittaa myös entisestään viileneviä säitä, mutta valo on se, jota kaipaan tässä kohtaa kuitenkin eniten. Tätä kirjoittaessa tosin sataa vettä, että se siitä. Onneksi lunta on silti vielä vähän jäljellä.


Reilun kolmen kuukauden ikäinen Makis spurttaili lumessa innoissaan - vaikka se nyt pyrähtelee muutenkin ihan vaan elämän ilosta ja omien edesottamustensa testaamiseksi.  Pennun elämää. Vanhempi Neri, innostui sekin jolkottelemaan lumessa, mutta huomattavasti pentua verkkaisemmin, oman arvonsa tuntevasti, eikä niin jaksanut välittää intoa pursuilevasta ipanasta. Vanhaa puhdas valkea alkoi pian inhottaa, lihakset ja luut kaipaavat lämmikettä viileinä aikoina. Sen sijaan takki päällä kävelylenkki kuvaushetken jälkeen maistui vanhallekin.








Hetkittäin elämä tämän pienen villikon kanssa raastaa hermoja - se  kun ehtii ihan joka paikkaan. Ja tämä yksilö on vieläpä erittäin tehokas silppuri! Jos se jotain tavoittaa, se täytyy tuhota. Lattioilta on siivottu revittyjä laskuja, tuhottuja pahvilaatikoita, avattuja ja vähän naposteltuja leipäpusseja, haloista revittyä roskaa - tulilinjalta on pelastettu myös parit kengät ja käsilaukut.

Lumi-ilottelu sen sijaan päättyi surkuhupaisasti. Kävelymme loppuvaiheilla lähestyimme rantaa, johon nopsajalkaisimpana Makis- pentu ennätti ensin. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, kuului laiturin vierestä molskaus. Sinnehän se pentu pulahti ensimmäisen hyyhmän joukkoon! Pääsi onneksi omin avuin rantaan, jonka jälkeen olikin melko nopsa siirtyminen sisälle kuivaamaan ja lämmittelemään.

Nämä otukset... rakkauspakkaukset.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

HAHTUVIA


Kolmas mukillinen kahvia - sillä voi tämän blogipostauksen aloittaa.

Tänä aamuna puut taipuvat syystuulten puhaltaessa kylmästi, lämpö ja kesän lempeys ovat tipotiessään kuten puiden lehdetkin. Ei puutu kuin jäätä vihmova sade taivaalta... ehkä sitä ei pidä tässä kohtaa manata, näky on tarpeeksi koruton näinkin.

Eilisaamuna ikkunasta katsellessani näkymä oli hohdokkaampi - yön aikana maahan oli leijaillut tulevan talven ensimmäisiä lumihahtuvia. Niitä oli jäänyt kiikkiin paitsi maahan, myös sinnittelevien kasvien lehdille. Onneksi nostin porkkanasadon maasta jo viikolla, ne olisivat ehkä paleltuneet?






Porkkanasato jäi hieman kitukasvuiseksi. Saattoi harvennus unohtua eikä reppanoilla ollut tilaa kasvaa, mutta tästäkin on vain koitettava oppia, ei lannistua. Sentään osa porkkanoista oli lähes kymmensenttisiä, osa juuri ja juuri peukalonkynnen mittaisia - todellisia babyporkkanoita!

Remonttipakkomielteessäni olen kuluttanut männä viikolla tunteja katsellen kuvia lavuaareista, hanoista, laatoista ja maaleista. Eilinen hujahti enimmäkseen sisätiloissa siivoten ja järjestellen. Järjestelystä ja tavaroiden siirtelystä paikasta toiseen on tuntunut tulleen lähes neuroosinkaltainen tila, jota toteutan kodin uudistusvimmassani ennen varsinaisen remontin käyntiinpääsyä.





Nyt aion kuitenkin punnertaa pysrtöni penkistä ylös ja sonnustautua ulos - luonnonvoimia uhmaten. On ehkä aika päästää jo kesäkukat kärsimyksistään ja tyhjennellä ne ruukuistaan. Tämänhän reippaat puutarhurit ovat tehneet jo varmaan pari kuukautta sitten...? Jos sen jälkeen suinkin tarkenen, menen metsään. Aion myös raivata sandaalit ja ballerinat täyttämästä eteisen kenkähyllyä. On jo korkea aika!

maanantai 17. lokakuuta 2016

4 + 1 ajatusta

Hyvät ja riittävät yöunet ovat olleet viime aikojen missioni. Jostain syystä väsymys on silti painanut eli tavoite on jäänyt saavuttamatta. Toisaalta seitsämän tuntia on monille liian vähän, ottaen vielä huomioon yölliset heräilyt, mitkä vähentävät varsinaista uniaikaa entisestään. Flunssanuhka leijuu yllä, väsymys voi toki liittyä myös siihen? Tai syntyjen syvien pohtimiseen yöaikaan tai mukamasluovanhetken sijoittuminen juuri sille kellon lyömälle, kun pitäisi laskeutua höyhensaarille ideoiden pyörittelyn sijaan.




Olen miettinyt  paljon kateutta. Miten useimpien kyvyt eivät riitä toisen puolesta iloitsemiseen, vaan onnistumisesta ollaan niin kateellisia, että aletaan mustamaalata onnistujaa. Ei ymmärretä, että oma energia olisi viisaampaa käyttää itsensä kehittämiseen ja omien tavoitteiden täyttämiseen rehdisti työtä tekemällä. Jos energia ei riitä siihen, on ainakin viisasta pitää mölyt mahassaan.

Olen miettinyt, mitä persoonaa kohtaan tuleva kritiikki aiheuttaa. Missä kohtaa on sen yläraja?

Minua muistutettiin myös, kuinka vähäpätöisiä ongelmia itselläni tällä hetkellä onkaan. Toisaalta se on asia, josta voi iloita. Ei ole ongelmaa, johon en voisi itse omalla toiminnallani vaikuttaa. Ja se - jos mikä - on hyvä asia. Valittaminen niistä sen sijaan hieman hävettää, mutta asioiden suhteellisuus tuppaa unohtumaan niin salakavalasti. Siinä on itselläni ainaisen(?) kehityksen paikka. Valittamisen sijaan, tulisi toimia.






Ei onneksi kaikki ole niin vakavaa. Eräänä päivänä viime viikolla töistä tultuani, teki mieli kamalasti jotain makeaa. Sain kuitenkin käännytettyä mieleni riisi-maissinäkkäreihin höystettynä avokadolla, kalkkunaleikkeellä, juustolla ja tomaatilla. Kulautin näkkärin murut kurkustani omalla omenamehulla. Herkkua! Mutta. Näkkärit syötyäni pistelin vielä kokonaisen Kismetin - täysin epähuomiossa tietenkin. Enkä edes ole kummoinen suklaanystävä, kuten olen monesti maininnutkin. Että näin. Loistavaa. Miten meni omasta mielestä?


Lystiä viikkoa, kamut!

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

tyylikäs koiranpeti


Koirat ja sisustaminen / siisteys ovat haasteellinen yhdistelmä ainakin meillä. On koiraporttia, koirankuppeja, leluja, suupielistä valunutta vettä (jopa kuolaa...) pitkin keittiön lattiaa, havunneuloja sohvalla ja kurajälkiä vaaleissa sohvatyynyissä. Puhumattakaan koirankarvoista ihan kaikkialla ja tarkkaavaisten vahtien kuonon jättämistä jäljistä ikkunoissa. Vaikka kyllä meillä jonkinlaista siisteyttä pyritään noudattamaan.

Koirat ovat kuitenkin elämäntapa, joka on ollut sovitettava muuhun elämään. Tai paremmin muu elämä on ollut sovitettava tähän.

Uusimpien sisustushankintojen listalla on myös tämä Finlaysonin koiranpeti. Mustavalkoisuus on kiehtonut viime aikoina ja siihen tämä pesukarhukuosi vastasi mukavasti. Kotimaisuudesta ja pesumahdollisuudesta extraplussat. Kehitystä on näissäkin tapahtunut juuri tuon pestävyyden ja tyylikkyyden suhteen. Lisäksi valikoima on monipuolistunut, joten on kuoseja mistä valita.







Koirien kanssa asumisesta olen kirjoittanut myös:
Metsästäjän vaimo

torstai 6. lokakuuta 2016

olohuoneen galleriaseinä






Koti ei kai koskaan ole valmis. Aina ja loputtomasti on kohtia, jotka vaativat jonkinlaista huomiota. Kaikista asumistani kodeista, on tämä ottanut ylivoimaisesti eniten aikaa oman tyylinsä löytämisessä. Ehkä siksi, että muutin aikanaan miehen kotiin eikä niin, että olisimme muuttaneet yhdessä. Pikkuhiljaa - siis tooodella hitaasti - oma tyyli on kuitenkin alkanut muotoutua ja itselleni on selkiytynyt selkeä visio siitä, millaisen kodin tästä haluan.

Koska tämä projekti on kestänyt jo vuosia, ei selkeänä verkkokalvoilleni piirtyvä kuva tietenkään toteudu konkretian tasolle aivan sormia naupsauttamalla juuri nyt. Pienetkin muutokset kohti lopputulosta, ovat kuitenkin aina eteenpäin. Kaiken kukkuraksi, pienten muutosten myötä koti tuntuu uudistuneen yhtenään. Toki luonteelleni tälläinen hiljaa hyvä tulee meininki on välillä hermoja koettelevaa ja turhauttavaa, mutta tehnee hyvää omalle kehitykselleni.





Viime viikonloppuna sain viimein toteutettua yhden kohteen. Olohuoneen seinälle päätyi valokuvia koiristamme ja niiden tilalta sai väistyä vähemmän tykkäämäni ryijy. Koko huoneen henki muuttui kerta heitolla aivan toiseksi, siellä on nyt tilaa hengittää. Mikä elintärkeä asia!

tiistai 4. lokakuuta 2016

sorsaa muurikalla







Meillä tavataan syödä pari kertaa vuodessa itse pyydettyä sorsaa. Kuuluuvat puhuvan, että sorsakin on parasta nuotiolla tikun nokassa paistettuna, mutta mitäpä minä siitä tietäisin? Tyyli kuulunee enempi sinne jahtimestoille. Niinpä meillä sorsa päätyi muurikalle. Kaverikseen se sai tomaattia, sipulia ja paprikaa sekä tietysti mausteita. Monesti pärjää kuitenkin hyvin yksinkertaisella maustamisella ja tähänkin käytettiin vain suolaa, pippuria sekä hunajaa. Ai niin, unohdin omenat! Kasvisten lisäksi pannulle päätyi omenaa.

Yksinkertaisen hyvää ja kevyttä! Toki sen sorsan saaminen voi olla hieman haasteellista, mikäli itse ei niitä pyydä. Tässä kohtaa itsekin käännyn tuon kaksilahkeisen suuntaan.

Ajatusmaailmani on avartunut vuosien takaisesta siinä määrin, että ymmärrän "villin ravinnon" arvokkuuden. Ei teollisia rehuja, ei lajille epätyypillisiä elinoloja. Tiedät varmasti, mistä lautasellasi oleva ruoka tulee ja mitä se on.  Mutta, tämä onkin jo toinen tarina.


Siis. Jos lautasellenne eksyy sorsa, niin siitäpä herkku syntyy! Ja hei - reseptit jakoon, jooko?


sunnuntai 2. lokakuuta 2016

11 x kuvamuisto syyskuulta


Uusi kuukausi on alkanut! Ja mikä sää tänään! Päivä vierähti kuitenkin enempi sisätiloissa siivoillen, mutta hieman ennätin onneksi ulkoillakin. Eilinen meni hulvattomalla koiranäyttelyreissulla, mikä kyllä aloitti viikonlopun parhaalla tavalla - koirat pärjäsivät mukavasti ja vatsalihaksia tuli treenattua nauruterapialla hyvässä porukassa. Silti kotiin päästyäni olin rättiväsynyt.

Viime viikon energiataso mateli maan tasalla. Olin väsynyt ja voimaton. Viime yönä nukuinkin sellaiset kymmenen tunnin unet ja olo onkin ollut hieman parempi. Jospa alhainen energiataso juhtuisikin liian lyhyiksi jääneistä unista enkä olisi sairastumassa, vaikka ympärillä pärskitäänkin. En välittäisi lenssusta.

Jos syynätään hetki vielä kauemmas viime kuuhun instagram- tilini avustuksella...
(joko seuraat @marbemilia)


1. Siskokset vielä yhdessä ihmettelemässä vedessä kelluvia syksyn lehtiä. Sittemmin vasemmanpuoleinen pentu lähti uuteen kotiinsa. 2.-3. Aamupalaa. 4. Pörröinen ja lämmin ystävä. Voit lukea lisää täältä.



5. On tärkeää muistaa relata.

6. Hämärtyvässä syysillassa on jotain niin rauhoittavaa. 7. Jotain uutta puhelimelleni. 8. Ainahan sitä matkavarvasta kolottaa, kuplivia kuvamuistoja Lontoosta.



9. Ajokoiran kaksi väriä kolmesta. 10. Syksynvärejä kaikkialla.

11. Tämän päivän huippusää.


Ja toki saatuani kuvatekstit paikoilleen, huomaan kuvien olevan hieman väärässä järjestyksessä ajallisesti (kahden ja kolmen kuvan ryhmät ovat "nurinkurin" uudemmista vanhempiin päin). Ihan vähän vain, mutta kuitenkin. Voisin toki poistaa kuvat ja aloittaa niiden kanssa alusta, mutta nytpä olen laiska ja annan niiden vain olla - eihän tässä niin vakavasta asiasta ole kyse. Ja niin, eihän tuo viimeinen edes ole syyskuulta...

Iloa ja enrgiaa alkaneeseen lokakuuhun!