maanantai 28. marraskuuta 2016

5 yötä





Viiden yön päästä on jälleen lauantai. Ennen sitä pitäisi koluta läpi alkaneen viikon.

Viiden yön päästä istun lentokoneeseen, se kuljettaa minut minilomalle saarivaltioon veikan luo. Se tieto mukanani viikko hujahtaa tuosta vaan! Elän todennäköisesti viikon sitku- mentaliteetilla, vaikka pyrinkin elämään enempi tässä ja nyt. Aina se ei kuitenkaan onnistu ja tämä viikko lienee yksi niistä. 

Tarkemmin ajateltuna, olen tainnut kirjoittaa melko usein "olisipa viikonloppu", "ihan pian on viikonloppu", "sitten kun on viikonloppu" ja niin edelleen. Viikonlopun tilalle voi myös vaihtaa loma- sanan. Tarvinnen siis lisäharjoitusta.



Minilomallani aion ottaa rennosti. Suosikkipuuhamme on leikkiä turistia ympäriinsä. Jännästi turistius "tarttuu" myös veljeeni, joka on asunut Lontoon liepeillä toistakymmentä vuotta. Se on toisaalta hyvä tekosyy mihin tahansa. Hyvä syy maleksia pitkin katuja, tutustua uusiin kulmiin ja kuppiloihin. Syödä kun siltä tuntuu ja seurata ihmisvilinää. Se on hyvä tekosyy eksymiselle - vaikka eipä sen niin väliä tutkimusmatkalaisille ole - eksyminen voi johtaa juuri oikeaan paikkaan sillä hetkellä. 

Suunnitelmissa on ollut juhlistaa Itsenäisyyspäivää sekä minun syntymäpäivääni. Ehkä ennätän raahata veikan jouluostoksille. Ehkä ennätämme vain olla menemättä mihinkään ja tekemättä mitään. En koskaan ole varsinaisesti ymmärtänyt lomia, joiden aikana on ennätettävä tuhat ja yksi asiaa, niin ettei olemiselle jää aikaa lainkaan. Se ei vain ole juttuni.

Viiden yön päästä mennään!


kuvat toukokuiselta Lontoon visiitiltäni. 

Löydät lisää aiheesta Lontoo tagilla tai matkailu avartaa- osiossa.

Seuraatko jo blogiani Facebookissa?



keskiviikko 23. marraskuuta 2016

pieniä aurinkoja




Jos joku tohtii väittää, että päivät ovat pimeitä - uskon sen täysin! Ihan päiväsaikaankin tarvitsee valot, mikäli mielii jotain tarkempaa tehdä. Joku sanoi unohtaneensa, miltä aurinko näyttää. Toinen päivittelee ironisesti kesäistä keliä. Vettä kyllä tulla lotuuttaa kuin kesällä. Vain lämpö ja kesän valoisuus ovat unohtuneet jonnekin.

Koska juuri nyt ei itselläni ainakaan ole edes tiedossa seuraavan aurinkomatkan ajankohtaa, on aurinkoa etsittävä muualta kuin matkaoppaista. Tsemppaankin myös sinua kaivamaan vaikka sen joogamaton nurkasta ja etsimään omaa sisäistä aurinkoasi. Virkistää mieltä ja kehoa kummanlaisesti!
(Voit kokeilla joogaa ilmaiseksi esim. Yogaiassa.)

Ja älähän vielä luovuta, voi aurinkoa etsiä muualtakin - ainakin pienellä mielikuvituksella.





Kauppareissuista on tullut jokseenkin pakkopullaa kohdallani, mutta eilen tulin hyvälle mielelle heti heviosastolle astuttuani. Sieltä hyllystä silmiini loistivat klementiinit ja appelsiinit, ihan kuin pienet auringot synkän marraskuun keskellä. Sitten kuskasin noita pieniä aurinkoja myös kotiin ihmeteltäväksi. Ostoskoriini poimin myös valkoisia neilikoita puolivahingossa, vaikka vieressä olevat keltaiset - joiden nimeä en tiedä - ihastuttivat paljon enempi.

Näistä hyväntuulen energiapiikin saaneena keräsin teillekin kuvakätköistäni pieniä aurinkoja - toivottavasti saat niistä ainakin hymyn huulillesi! xx



maanantai 21. marraskuuta 2016

viikonlopun (vähemmän) tärkeät


Uusi viikko, puuh. Viikonloppu loppui perinteiseen tyyliin ihan liian äkisti, akkuni eivät olleet vielä kuin puoliksi latautuneet. Viime viikko osoittautui ilmeisen rankaksi työrintamalla ja vei mehut naisesta melko totaalisesti. Podin väsymystä koko viikonlopun. Bloginkaan pariin en muka ennättänyt. Tosiasiassa, en jaksanut ja se vähän huolestuttaa itseäni. En jaksanut tehdä paljon muutakaan, mitä olin toivonut tekeväni, joten armahdettava on itsensä tässäkin kohtaa.



Siinä nupahtaneena tein kuitenkin suuria, joskin elämää pienempiä havaintoja. Ehkä merkityksettömiä seikkoja, joita vain väsyneenä tulee miettineeksi. Paitsi ehkä se, mikä koskee leipomista.

Viime aikoina olen ihmetellyt ilmiötä nimeltä hygge. Se on sanana jopa hieman ärsyttänyt. Ehkä siksi, että nokkelat tanskalaiset keksivät brändätä sen, mitä meillä kutsutaan kotoisasti kaamosmasennukseksi (johon tanskalaiset eivät juurikaan muka sairastu, koska hygge - mutta muistiko kukaan, että tanskanmaa sijaitsee jokseenkin etelämpänä pimeästä pohjolasta, kysyn vaan??). Myönnettävä on, ettei kaamosmasennus kuulosta varsinaisesti myyvältä. Polttelen tästäkin eteenpäin kynttilöitä, uppoudun sohvannurkaan ja nautin tunnelmasta - oli siinä sitten hyggeä tahi ei.




Kuka katsoo perjantai-iltana klo 23 ruokaohjelmia televisiosta? Vai onko oikeampi kysymys: katsooko kukaan enää ylipäänsä televisiota? Kun on kaikenmaailman Netflixit sun muut, johon itse en vielä ole tutustunut kuin kuulopuheissa. Sen sijaan, minä katsoin teeveestä ensin Versace- elokuvan ja sitten brittiläisen tv-kokki Nigellan ohjelmaa Avalta  perjantai-iltana klo 23. Ja sain pari hyvää tipsiä omiin kokkailuihinkin. Sen sijaan ihanalta näyttäneeseen sitruunapavlovaan ei ehkä kannata ryhtyä, koska...

Leipominen tekee minut kärttyiseksi (mies voisi kuvailla tilaani rankemmaksi, mutta eipä ole nyt paikalla kommentoimassa). Niin se vaan on. Jos olen viisas, otan opikseni enkä testaa itseäni uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että olisin "parantunut". Vaikka sanotaan, että toisinaan on hyvä poistua mukavuusalueelta.




Havahduin tuon tuosta muistamaan, olinko ehkä unohtanut jotakin. Ehkä vastata johonkin sähköpostiin, kävinkö maksamassa läppärin virtajohdon korjauksen pari kuukautta sitten, tai olinko ehkä unohtanut koiran/koirat jonnekin. Moneen näistä en vieläkään tiedä vastausta, mutta mainitaan, että koirat ovat tallessa.





Ei kaikki viikonloppuaamut ole ah, niin ihanaa-rypistyneet lakanat-ja aamukahvi sängyssä- aamuja. Molempina aamuina olo oli kuin jyrän alle jääneellä. En silti muista niin tapahtuneen...?

Ettei ihan negailuksi mene, niin mainitaan pihapuussa nähty orava (kaupungeissa on yleisempää törmätä oravaan kuin täällä maalla. Juu-u, uskokaa pois.) sekä lauantain auringon pilkahdukset, joita ennätin ihailla keittiön ikkunasta leipomisen lomassa...


Kyllä tämä tästä. Huoletonta viikkoa!


tiistai 15. marraskuuta 2016

elämä ei aina ole vaaleanpunaista hattaraa


Uusi viikko on potkittu käyntiin. Niinpä, potkittu. Heti eilen viikkokalenteriini tulvahti työtehtäviä, joiden suorittaminen suoraan sanottuna hieman ahdistaa. Lähinnä siitä syystä, etten koe aikani riittävän kaikkeen. Että voisin hoitaa tehtäväni parhaalla mahdollisella tavalla. Että koitan suoritua tehtävistä yhtäaikaisesti olosuhteiden pakosta, ja sen seurauksena kaikki tulee hoidettua vähän sieltä tännepäin.

Kaikenkukkuraksi minua arvosteltiin eilen ikävin sanakääntein. Minulla ei tuntunut olevan asiassa sanavaltaa, koska olin syyllinen - hälläväliä, mitkä ovat faktat.






Valvoin aamuyöllä tunteja asioita vatvoen. En tullut viisaammaksi, väsyneemmäksi kylläkin. Elämässä joutuu joskus asioiden eteen, jotka eivät ole mukavia. Sehän on normaalia. Mutta entä jos enimmäkseen tietyt asiat ahdistaa? Ja jos ne tietyt pienetkin asiat ahdistaa? Jos tekee mieli sanoa, että tämä oli nyt tässä.


Aina ei ole niin elämä on ihanaa, vaaleanpunaista hattaraa...

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

parasta tässä viikonlopussa


Tähän hitaaseen sunnuntaiaamuun (-päivään) sopii oivallisesti muutama asia tältä viikonlopulta. Nämä asiat ovat ilahduttaneet, lämmittäneet sekä ravinneet niin mieltä kuin ruumista, saaneet aikaan naurunremakan, tehneet onnelliseksi. Nämä tavalliset asiat. Ja sen huomaaminen on parhautta!



Toista tuntia kestänyt metsäkävely miehen sekä vanhimman ja nuorimman koiramme kanssa.
Parasta aikaa taivaalta leijaileva lumi.
Eilen ennakkoon syöty Isänpäivä- illallinen, joka venyi myöhään. Tosin se alkoikin myöhään.
Tuli leivinuunissa.
Sain val-ta-van määrän ruusuja. Kiitos!
Croissantit aamupalaksi.

Isi. Maailman tärkeimmät kolme kirjainta. Yksi maailman tärkeimpiä henkilöitä. Joka päivä, mutta erityisesti tänään. Hyvää Isänpäivää! xx




torstai 10. marraskuuta 2016

työmatkalla







Pari viime päivää on vierähtänyt plus neljätoista tuntisiksi. Kilometrejä kertyi takapuolen alle taas roimasti auton kuskin penkkiä kuluttaen. Käveltyjä kilometrejä ei sitten juuri olekaan. Edellisen yhtälön summa on aiheuttanut huimaa väsymystä, punoittavat ja hieman kirvelevät silmät sekä jäätävän päänsäryn. Jei!

Pitäisi siis suuntia vällyjen väliin!

Reissussa sattui tavallaan ihan hauska juttu, kun vedettiin kolleegani kanssa tauolla toisen porukan välipalapöydästä kunnon annokset. Eipä tullut mieleen, että koulutustilamme oven kohdalla notkuva herkkupöytä ei ollutkaan meille tarkoitettu... Hyvää oli! Eikä me voitu tietää...

Palataan taas pian, nyt on pakko suunnata maailman parhaaseen, omaan sänkyyn.

Öitä! xx

lauantai 5. marraskuuta 2016

harmaa vallankumous





Olen tässä jo hyvän aikaa vouhkannut kotimme uudistamisesta ja remonttisuunnitelmista. Palaset loksahtelevat hiljalleen paikoilleen ja mielikuvissa lopputulos on jo lähes valmis.


Syksyinen harmaus tuntuu joka vuosi yhtä tunkkaiselta ja luotaantyöntävältä eikä tämä syksy ole ollut poikkeus. Vouhotukseni keskellä olen kuitenkin huomannut, että suunnitelmieni mukainen tulevaisuuden koti on melko harmaasävytteinen - valkoista, harmaata, mustaa ja puuta. Mitä ihmettä? Eikä ahdista yhtään, ei ainakaan näin ajatuksen tasolla. Toki väriä huusholliin tuovat viherkasvit ja tekstiilit. Sekä yleensä pitkin lattiaa levitellyt koirien lelut. Lattialla makoilee nytkin siili, yliajettu kärppä, narulelu sekä muuta sekalaista seurakuntaa - kummasti ne löytävät tiensä vapauteen, eivätkä suostu pysymään lelulaatikon pimennossa.





Kaltaiselleni hätähousulle on aikamoista sinnittelyä odotella kevättä ja että olohuoneessa päästään tositoimiin. Mies oli sitä mieltä, ettei olohuoneen uunia aleta purkamaan ja uusimaan kesken lämmityskauden. Se on varmasti fiksua, vaikka se hätähousu minussa ei oikein kykene sitä seikkaa ymmärtämään. Onneksi talven varalle on useampi pikkureissu tiedossa ja vähän muutakin ohjelmaa viemään ajatuksia muuhun. Ja onpa aikaa suunnitella ( - ja muuttaa mieltään).







Lämmönlähteen ja pintojen uusimisen lisäksi listalla on myös ollut suuri tai suuret lasivitriinit. Olen himoinnut jo kauan mustaa/mustia vitriinejä, mutta koska kohtuuhintaista, kaikki kriteerini täyttävää huonekalua ei ole löytynyt olin jo kallistunut Ikean mustanruskeiden vitriinien puoleen. Paitsi, jos onnistuisin sattumalta löytämään mieleisemmät vaikkapa Torista.

Sattumalta löysinkin harmaan kaunokaisen ja sen kaverin haahuillessani bittimaailman loputtomissa ostosparatiiseissa. Kaunis, hieman kulahtanut harmaa, ehkä jopa kelomainen harmaa - siinä olisi sopiva kaluste meille! Ja ainahan voi tuunata, jos musta joskus tuntuu oikeammalta vaihtoehdolta. Kelopuu, vaikka se onkin kuollut ja harmaa, on mielestäni todella kaunista.

Haaveilen myös savusaunallamme kauniisti patinoituneista leveistä lankuista askarrellusta olohuoneenpöydästä. 






Tähän haaveiluun ja suunnitteluun saisi helposti kulumaan vaikka koko päivän. Onko siellä kohtalotovereita?

Ulkona on kuitenkin mitä huipuin ulkoilusää, luntakin näkyy hiljalleen leijailevan harmaan maan peitoksi ja koirat odottelevat malttamattomina pääsyä tutkimaan ympäristöä. Pyykit odottavat koneessa ripustajaansa eikä imurikaan tunnu toimivan itsekseen, myös kahvinkeitin napsahti pois päältä. On siis aika puhaltaa ajatuskuplat syrjään ja siirtyä muihin touhuihin.

Mutkattoman mukavaa viikonloppua! xx

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

pimeää





Marraskuu on käynnistynyt kriisissä. Ei missään vakavassa, vaan aika mitättömässä, mutta kriisissä kuitenkin. Kärsin jonkunlaisesta kirjoituslukosta, eikä tekstiä tunnu tulevan kuin väkipakolla puristamalla. Olen lukenut viime aikoina paljon inspiroivia tekstejä, mutta kun avaan tekstieditorin pää lyö tyhjää. Vaikka se pursuaa ajatuksia ja asioita. Haluan kirjoittaa vaikka mistä ja sitten ei olekaan mitään sanottavaa...

Kun pitäisi kirjoittaa, pääni tuntuu pimeältä kuin metsä ympärilläni iltakävelyllä. Tsiisus, että siellä voikin olla pimeää! Peitin kokeeksi otsalampun enkä nähnyt kerta kaikkiaan mitään. Katsomalla ylöspäin, pystyi juuri ja juuri erottamaan taivaan jossain puiden latvojen yläpuolella. Muuten ei mitään, vain säkkipimeä tyhjyys.

Se pimeys on niin tiheää, että tuntuu kuin  se käärisi minut itseensä. Äänet ympärillä tuntuu korostuvan ja silti tuntuu, ettei kuule oleellista - mitä se ikinä onkaan.


Metsän pimeässä pärjää otsalampun kanssa, mutta pääni minun on selviteltävä itse. Ja se ei olekaan kärsimättömälle tyypille ihan helppo nakki!


ps. kuvathan eivät vedä pimeydessä vertoja tälle illalle mitenkään mutta valikoituivat postaukseen olemalla ainoita aiheeseen vähänkään sopivia.