tiistai 28. helmikuuta 2017

alkuviikon havaintoja


Hammaslääkäri // Tämä on paha, mutta jos toisena peräkkäisenä maanantaina selviän hammaslääkäristä elävien kirjoissa, on loppuviikon oltava helppoa kuin heinän teko. En tosin muista, kuinka viime viikolla kävi tuon loppuviikon helppouden kanssa. Hammaslääkärikauhua lieventääkseni kirjoitin kalenteriin hampilääkäri - en ole varma, oliko siitä apua?



Herätys // Kuten viikonloppuna totesin on lisääntyvään valoon mukava herätä. Ongelma vain tuntuu olevan siinä, että kello kuusi on vielä liian pimeää. Tässä nyt pari aamuherätystä on ollut aika myrk-ky-ä. Siis, kevät tule jo.



Jooga // Tauon jälkeen, olen taas saanut havaita, kuinka retvakka olenkaan. Kädet yltävät kyllä lattiaan seisaaltaan, mutta pää ei mene polviin istuma-asennosta, ei sitten millään. On ehkä viimeksi mennyt yläasteen liikuntatunnilla. Oikein pienenä olin kaikkea muuta kuin kankea - mihin on siis kadonnut tuo taipuisa tyttö - kysyn vaan.



Sää // Onko kukaan tehnyt samaa havaintoa kuin minä? Säät suotaa ja huopaa kylmästä lämpimään ja taas takaisin. Vielä eilen aamulla pakkasta oli reippaasti, tänä aamuna satoi vettä. Ympäristö on pian yhtä luistinrataa ja varmaan pian taas pakastaa. Voisiko vaan olla rehellisesti talvi ja jos ei, niin voisiko kesä sitten vaan tulla?

Rahan takii // Antti Tuisku, siepä sen sanoit! Jos Antin uuden biisin sattuu kuulemaan töihin mennessä, kun se "kello on melkein 7.45", niin vähän paremmalla mielellä on pakosti. Hulvattoman hauska uutuus.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

kun aurinko kultaa


Eilen aurinko kultasi maailman. Huomasin asian heti aamusta, vaikka havaintokykyni aamutuimaan on yleensä käytännössä olematon. Aurinko tekee ihmeitä - makuuhuoneeseen tulvivaan valoon on hyvä herätä. Aamupalan jälkeen oli kaivettava kamera esiin ja tallennettava muutama kuva kultaisimmastani, joka nautiskeli sohvalle paistavasta auringosta ja, jonka aurinko kultasi valolla ja varjoilla. Vaikka valon määrä onkin lisääntynyt valtavasti, kiinnostaa nyt tummat värit linssin takana ja kuvissa.



En voinut olla ihastelematta aurinkoa pitkin päivää - milloin se sattui silmään luomalla kauniin valon eteiseen, milloin piirsi kultaiset ääriviivat ulkoileviin koiriin ja puihin. Ehkä minuunkin, vaikken sitä nähnytkään. Hetkittäin taivaalta leijaili kultahiutaleita ja näky oli taianomainen.

Pari tuntisen ulkoilumme aikana totesin, että eletään kuitenkin talvea. Aurinko ei suoranaisesti vielä tarkoita kevättä, vaikka sen näkeminen saakin pienen kevätinnon rintaan. Ei, vaikka se selvästi jopa lämmittää takin selkämystä. Kaikesta kauneudesta huolimatta, aukeammilla paikoilla viima tunkeutui raa'asti ytimiin asti. Puhumattakaan viikolla vallinneesta tuiskusta!



Vielä perjantai-iltana ja eilen maahan leijuneet hiutaleet tekivät hangenpinnasta höyhenenkevyen. Hiutaleisiin heijastuva aurinko sai pinnan loistamaan kuin miljoonat timantit. Lunta teki mieli pöllyttää, siinä oli helppo ja kevyt kävellä. Toisaalta, hanki oli niin kaunis, ettei meinannut raaskia rikkoa sitä.

Sää näyttää jatkuvan eilisen kaltaisena. Pikkulinnut lentelevät touhukkaina keittiön ikkunan takana olevan tuuhean kuusen ja lintulaudan väliä. Kuusen lumisilla oksilla tuikkivat hiutaleet, kuin ulos kutsuen, varjoissa hieman sinertävänä ja hillitymmin.



Nyt siis ulkoilmasta nauttimaan! xx

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

tavallista elämää





Pöydällä makaa viikon lehti, varisseita tulppaanin terälehtiä sekä astioita. Pöydänkulmalla nököttää iPadin laturi ja yksinäinen hiiri seilaa kohti pöydän keskustaa. Näky on enempi kuin tuttu tässä torpassa. Tavaroita sikinsokin siellä täällä, elämän jälkiä (tai merkkejä laiskasta emännästä).

Istun pöydän ääressä yksin, mies meni jo. Tilanne on sekin tuttu, sillä olen ehkä koko universumin hitain syömään. Asiaa ei tietysti auta, että saan päähäni kuvata muutaman ruudun koko komeudesta. Kun istun takaisin pöytään syödäkseni lautasellani odottavan leivän, saan seurakseni viileällä, hieman kostealla kuonolla tökkivän koiran. Saan osakseni merkitseviä hymähdyksiä sekä tassulla läpsimistä. Pienetkin huomionosoitukset, vaikka vain toruva katse osaltani, saavat koiran hännän huiskamaan iloisesti edestakaisin kuin erävoiton merkiksi.




Maanantaina saadut kukat ovat menettäneet jo teränsä, mutten raaski heittää niitä vielä pois. 

Tein lämpimiä leipiä pannulla ja ihmettelen, miksen ole tehnyt niin aiemmin. Viikonlopun ihmetyksiin kuuluivat myös verigreipin minimaaliset siemenet. Ovatko ne normaalistikin vain pellavan siemenen kokoisia vai oliko tämä jokin erikoislajike? Kasvaisiko siemenistä greippipuu - tai mitään - jos siemenet tökkäisi multaan?





Viikonlopun tehtävälista on aina lähes kohtuuton ja melkein poikkeuksetta jotain jää tekemättä. Kyllä ihminen tekemistä keksii, mutta joskus on myös muistettava höllätä.

Yksi asia on kuitenkin jokaiselle viikonlopulle pyhitetty - ulkoilulle on järjestyttävä aikaa aina. 

Naurun pyrskähdyksiä aiheutti Makis-koiran epäluuloinen suhtautuminen puluihin käydessämme kylällä päiväkävelyllä. Ihastusta viikonlopun ulkoiluissa herätti myös varovaiset lupaukset saapuvasta keväästä. Oli leuto saa, räystäiltä tippui vettä, aurinkokin näyttäytyi välillä. Toisaalta lunta tuli hetkittäin lähes vaakatasossa, mutta ne pienet merkit...


Tavalliseen elämään liittyy olennaisina kodinkoneina mm. imuri ja pyykinpesukone. Meillä tuoksuikin viikonloppuna puhdas pyykki ja saunanraikkaat asukkaat. Ai hei, kodinkonelistaan lisättävä siis kiuas... vai onko se nyt mikään kodinkone, ehkä ei? Hella ainakin, sillä valmistettiin aiemmin mainitut lämpimät leivät, banaanipannukakut sekä jänispaisti.

Aamulla minua odottaa kamalista kamalin hammaslääkäri. Tarkastutin purukalustoni vuosien jälkeen ja ihan en käynnistä kehuilla selvinnyt. Olen kuitenkin saanut tsempattua itseni tilaan, jossa olen päättänyt laittaa homman kuntoon, pelostani huolimatta.

Jos siis selviän hammaslääkärireissusta maanantaiaamuna, selviän loppuviikosta varmaan leikiten.

Miten teidän viikonloppu meni? xx


torstai 16. helmikuuta 2017

Berliini - lyhyt näkökulma





Teimme pikaisen viikonloppureissun Berliiniin tammikuun alussa. Meitä oli kolmisenkymmentä tyyppiä työporukasta samoilemassa ympäriämpäri kaupunkia ja eksymässä metro- ja junaverkostossa. Matkustaminen yleisillä Berliinissä ei oikeastaan ole sen kummempaa kuin Lontoossakaan, mutta hei tuo ryhmä - joukossa viisauskin tiivistyy. Sen ajatteleminen hymyilyttää.




Monesti parhaat reissut tulevat kuitenkin juuri niistä, joissa eksytään. Tai ainakin mennään hieman harhaan. Tai sekoillaan laitureissa ja suunnissa. Niinpä annoin itselleni luvan mennä massan mukana ja olla turisti. Sitä paitsi, kaupunkihan oli itselleni yhtä tuttu kuin Timbuktu, vaikka metrokartan luku jotenkin sujuukin. (Sivuhuomautus: Timbuktu voisi olla hieno kokemus.)








Berliini näytti silmissäni jotenkin rujolta. Tilannetta väritti toki lauantaille osunut lumisade, joka teki harmaudesta lisäksi likaisen loskaisen. Kuvauksellista, roisia kauneutta oli kuitenkin siellä täällä. Joku totesi junaa odotellessamme, että eipä täällä kovin nättiä ole ja mutisi jotain myös romantiikan olemattomuudesta. Jollain kummalla tavalla silmiäni kuitenkin viehätti se harmaus, värikkäät graffitit ja taivasta vasten piirtyvät sähköjohdot. Jopa hämärä, jonka päidemme yläpuolella oleva silta loi sekä luihin ja ytimiin tunkeva viima, tuntui vain kuuluvan asiaan.

Hetkinä, jolloin aurinko kultasi maisemat, kaupunki näytti aivan toiselta. Kesäasussa varmaan vieläkin kauniimmalta. Silti kaupunkiin liittyvä historia piirtää Berliinille tietyt kasvot ja uskonkin sen kauniin rosoisuuden johtuvan juuri historian jättämästä jäljestä mielessäni.







Parissa päivässä ehti kuitenkin nähdä pienen osan Berliiniä, juoda useita tuoppeja olutta - koska olut tuntuu kuuluvan Saksaan - sekä syömään useita hyviä ruoka-annoksia. Puhumattakaan hyvässä seurassa nauretuista nauruista, maailman parantamisesta sekä seuraavista tuopillisista. Döner jäi kyllä testaamatta, joten ehkä siinä on yksi lisäsyy matkata Berliiniin uudelleen - joskus.

Ehkäpä sille reissulle muistan varustaa kamerani ladatulla akulla, vaikka toisaalta puhelimen kamera oli kovin kevyt kannella...



tiistai 14. helmikuuta 2017

erään ystävän päivä



Neri- koira vietti taannoin päivän vanhempieni luona. Ilmeisen väsyttäviä nuo kaupunkireissut, mutta onhan se ymmärrettävää - vanhemmillani on kaksi kissaa, joiden toimia on vahdittava. Kissojen käytös kun muuten lipsahtaa hyvin herkästi asiattomaksi, vaikka taitaa se sellaiseksi kääntyä tarkasta seurannasta huolimatta. Ainakin ruskean koiran mielestä. Kissat nimittäin hiiviskelevät ympäriinsä, naukuvat suut ammollaan ja ovat vaan holtittomia olentoja. On siinä koiramuorilla täysi työsarka yhdeksi päiväksi, ei siinä ennätä kunnollisia päiväunia ottaa!

Sillä välin kun kissat rellottelevat tyytyväisinä unillaan, on Nerillä aikaa seurailla äitini ja isäni tekemisiä. Ja se vasta tarkkaa touhua onkin, muuten mahdolliset herkkupalaset ruoka-aikaan (ja ruoka-aikojen välissä) saattaisivat lipua hänen aina nälkäisen vatsansa ja suunsa ohitse. Ei Neri mikään suursyömäri ole, mutta hän on kulinaristi.

Kaupunkipäivät tuovat mukavaa vaihtelua iäkkään koiran elämään, onhan hän kaupunkilaiskoira alunperin. Päiväkävelyt ovat kohokohtia (siis niiden kaikkien herkkupalojen lisäksi) ja tienvarsille jätettyjä viestejä luetaan vähintään yhtä tarkasti kuono maata viistäen, kuin mitä nykyihmiset näpräävät älypuhelimiaan. Varmaan tienvarsilla on eräänlainen koirien Facebook/ Tinder- sovellus, jossa vaihdetaan kuulumisia ja etsitään kumppania...? Neri on kyllä auttamatta vanhapiika, mutta ilmeisen mukavaa hänellä kaupunkimiljöössä näyttää olevan.

Kotona uni sitten maistuu, masu killillään  - oma sänky, paras sänky.


Suotakoon kaupunkipäivät vanhalle ystävälle jatkossakin, mitäpä sitä ei tekisi ystävää ilahduttaakseen. Minun piti tänään pysähtyä hetkeksi miettimään, kuinka vanha hän tarkalleen ottaen on. Hetken ynnäiltyäni, sormia apuna käyttäen, hätkähdin ihan - seuraava syntymäpäivänsä on kahdestoista.

Ennätän vielä toivottaa hyvää Ystävänpäivää!
Nyt aion kömpiä tuon ruskean sekä miesotuksen väliin peiton alle.


tiistai 7. helmikuuta 2017

kontrasteja




Elämä on täynnä kontrasteja. Niin kuin vaikka aamukahvi ja -26 asteen pakkanen.

Olen yhä enempi sitä mieltä, että kaikki päivät, jolloin pakkanen kipuaa noihin lukemiin, tulisi julistaa vapaapäiviksi. Että olisi aikaa nauttia kodin lämmöstä sekä kuumista kupposellisista. Että olisi siellä kotona lämmittelemässä ja lämmittämässä. Tulta kun ei voi jättää uuneihin vartioimatta. Välillä voisi torkkua viltin sisällä ja kääntää laiskasti kylkeä kylmyydelle, odotella kevättä.

Naapurin auto päätti olla aamulla käynnistymättä, mutta omani hörähti käyntiin vaivatta - se ei selvästi ollut kuullut ajatuksiani tulipalopakkasista ja vapaapäivistä.

Huomiseksi kiitos lauhempaa keliä. Sääjumalat ehkä kuulivat toiveeni, sillä mittari näyttää enää alle viittätoista.




sunnuntai 5. helmikuuta 2017

hemmotellen helmikuuhun




Pitkästä aikaa taivaalta leijailee hiutaleita. Vaikka jo salaa haaveilen kesästä, on talvi kuitenkin vielä todellisuutta näin helmikuussa. Ensi viikolle onkin luvattu ihan liian kylmiä kelejä - jopa kahtakymmentä... 

Ajattelin aloittaa asennoitumisen kylmään säähän liottelemalla varpaitani kuumassa kylvyssä. Jalkakylpyjä tulee otettua aivan liian harvoin, vaikka se onkin yksi helpoimmista tavoista tarjota itselleen pientä hemmottelua. Hetken voi käyttää myös mielensä lepuuttamiseen ja kylvystä nousevien eteeristen tuoksujen siemailuun. Aika ihanoo!



Hemmottelu on helppoa, mutta helppouden muistaminen on joskus vaikeaa.
Hemmotteluun ei tarvita suuria. 

Viikolla lakkasin sormenkynteni pitkästä aikaa. Lakkaamattomuuteen ei ollut muuta syytä kuin yksinkertainen laiskuus. Huomasin pian, miten lakatut kynteni piristivät mieltäni ja vilkuilinkin niitä alkuun tuon tuosta. Nukkumaan mennessä rasvasin kädet ja öljysin  kynsinauhatkin - ihan vain hemmotellakseni itseäni hieman lisää.

Ystävättäreni kertoi taannoin, kuinka hän oli alkanut hemmotella itseään teellä, jonka olin antanut hänelle lahjaksi. Teepaketti oli odotellut kaapissa jo tovin oikeaa hetkeä kunnes pitkällä sairauslomallaan hän tarttui pakkaukseen.

Jalkakylpypommit löytyivät joulupukin kontista ja ovat niin söpöjä, etten melkein raaski käyttää niitä. Aina silloin tällöin on kuitenkin hyvä muistaa pitää itseään hyvänä ja usein se heijastuu myös ulkopuolellemme. 

Muistakaa siis, että helmikuu on hyvä kuukausi aloittaa hemmottelu.
xx