maanantai 31. heinäkuuta 2017

pikkuprinssit



Kas tässä, pikkuprinssit.

Meille syntyi tosiaan tovi sitten ajokoiran pentuja, kaikki poikia tällä kertaa. Aika menee kuin siivillä ja nassikat alkavat olla isoja pojankoltiaisia, kaksi viikkoa menee nopsaan pikkupennun (ja kesälomalaisen) elämässä. Kuvat ovat aivan ensimmäisiltä päiviltä, joten kokoa on lapsukaisilla jo huomattavasti enemmän tätä kirjoittaessa.

Elämä on kuitenkin vielä hieman yksitoikkoista näin ihmissilmin katsottuna. Nukutaan ja paljon. Tapaillaan ensimmäisiä askeleita. Syödään aina kun maitobaari on auki ja ilmaistaan itseään hymisemellä, vikisemällä ja haukkumalla siten kuin nyt pikkupennut haukkuvat. Tarkemmalla syynillä pienen pennun kehitys on mitä mielenkiintoisinta seurattavaa. Tässä kohtaa pentujen silmät alkavat pikkuhiljaa raottua, joten ihan pian pennuille aukeaa täysin uusi maailma.





Paitsi että pentuja voisi katsella kaiket päivät, niiden tuottamat äänet koukuttavat. Olen pähkäillyt tunteja niiden merkityksiä ja olen varma, että niillä kaikilla on tarkoituksensa. Porukka on täysin hiljaa vain sikeästi nukkuessaan ja silloin kun on liian kiire syömiseltä.

Mieluista ajanvietettä äänitarkkailun ohessa on myös miettiä, kenestä kasvaa minkäkin luonteinen koiraotus. Päätelmiä voi tehdä ääntelyaktiivisuudesta kuin muustakin aktiivisuudesta. Olenkin jo julistanut, kenen luulen tahtovan porukan pomoksi kunhan vähän kasvavat - hauska nähdä osuuko koiranpennunlukutaitoni oikeaan. Vaikeampaa tässä vaiheessa on ennustaa, tuleeko tästä porukasta seuraavia ketunajon mestareita...




Pentujen elämää voi seurata myös koirablogimme puolella www.ruunajoenkennel.fi, missä pennuista löytyy yksityiskohtaisempaa tietoa. Kuvia jaan myös sometileilläni, linkit alla. ;)


maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

torstai 27. heinäkuuta 2017

lomalaisen päivitys



Tulin pikaisesti julkaisemaan nämä kuvat reilun viikon takaa - on nimittäin näitä lomalaisen kiireitä tässä. Alan ymmärtää yhä paremmin eläkkeellä olevia vanhempiani, joilla tuntuu olevan kiirettä tuon tuosta. Ihmiset puhuvat, että sitten eläkkeellä on aikaa eikä kiire mihinkään. Lomasta tuntuu olevan pikkuisen samanlainen harhaluulo. Jos ei muuta ohjelmaa ole, suunnitellaan, kuinka nauttia tuosta autuudesta.

Mutta tosiaan. Kuvat napsin viime viikolla keskiviikkoaamuna. Silloin kun silmien alla roikkui pussit ja vireystila oli olematon. Olin valvonut yön pentulaatikon äärellä ja avustanut synnytyksessä - lähinnä siis ihmetellyt uusien koiraelämien käyntiinlähtöä. Kaikki sujui hienosti ja kuin kruunuksi aamu oli mitä kaunein. Pennuista kuvia hieman myöhemmin.



Remonttiprojekti etenee sekin pienin nykäyksin eteenpäin. Eilen olohuoneen nurkkaan valmistui kahden päivän urakan jälkeen uusi lämmönlähde. Käytettynä ostamemme pönttöuunin kuoret vaativat vielä väriä pintaansa ja seinämuuri pientä ehostusta asennustöiden jäljiltä. Näen jo mielessäni, miten pimeinä syysiltoina istumme sohvalla tulta ihaillen. Vielä kun huoneeseen saadaan lattia, alkaa homma olla valmis pieniä listoitushommia lukuunottamatta.

Lomaprojektina on ollut myös vanhan uunin tiilistä ladottu pikkuinen patio. Rakensin tasannetta kuin sitä kuuluisaa Iisakin kirkkoa aina fiiliksen mukaan, koska lomalla ei saa olla kiire tai aikatauluja. Siihen on pyrkimys, vaikka ei se aina täysin onnistukaan. Hidas eteneminen voi johtua myös suunnittelija/toteuttaja/työnjohtajan saamattomuudesta, taidoista ja epätoivon puolelle kääntyvistä hetkistä kun tiilet eivät halunneet asettua riviin halutulla tavalla. Valmistui se kuitenkin ja omin pikkukätösin.



Kummoisiin lomamatkoihin tässä ei ole revennyt. Matkailu on rajoittunut lähinnä ruokakauppaan tai kuten toissapäivänä, lähialueen metsäautoteille. Käsittämättömän huolimattomuuteni seurauksena yksi koiristamme (tuo viikko sitten synnyttänyt) livahti ulos ja pinkaisi omille teilleen tissit heiluen. Huoli oli suuri. Teki mieli käpertyä nurkkaan itkemään, kun koirasta ei ollut minkäänlaista havaintoa seitsämän tunnin etsimisen jälkeen. Loppujen lopuksi mamma palasi ominpäin kotiin, aivan kuin oli lähtenytkin. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Lomaa on vielä viikon verran jäljellä. Aion nauttia siitä tavalla tai toisella, se on varma. Aion silti palata pentukuvien kanssa pian, koska ovathan he nyt vaan niin söpöjä otuksia. Niin söpöjä, että on ollut vähän kiirettä katsella ja halia heitä...


maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

sateenkaaren päässä on aarteita




Illalla taivasta komisti värikäs sateenkaari, se näytti laskeutuvan aivan lähimpien puiden taa. Hieman aiemmin illalla ukkonen kulki juuri ja juuri ohitsemme, mutta sitä seurannut sade kasteli maan, romutti suunnitelmat lettujen paistamisesta pihamaalla ja ajoi meidät sisätiloihin. Saimmekin tilalle jotain ainutkertaisempaa.

Sateenkaaren päässä sanotaan olevan aarteen. Ja aarteita saimmekin, emme yhtä vaan useamman.

Silmät ristissä, alaluomet pussukoilla, ajatus tahmaisena koko yön valvomisesta.
Rankkaa hommaa tuo aarteiden metsästys, mutta nyt niitä voi ihastella loputtomiin.


maria xx


maanantai 17. heinäkuuta 2017

parasta nyt




Illalla kiipesin hymyhuulilla yöpuulle. Takana paras viikonloppu pitkiin aikoihin ja edessä kolme viikkoa vapautta. Sanoin ääneen rappusia edessäni kulkevalle koiralle, että huomenna ei muuten tarvitse lähteä töihin. Olo oli vapautunut ja stressitön. Edes tämän aamun pilvinen sää, ei saanut tuota tunnetta hellittämään.

Viikonlopun parhautta oli ehdottomasti veljeni vierailu perjantaista lauantaihin. Kiireetöntä ja rentoa yhdessäoloa Lontoon asukin kanssa, voi mukavuutta. Kokkailtiin (lähes) avotulella, oli saunaa ja vähän juomaakin. Sekä jokunen korvan juuressa innittävä itikka. Aika perussettiä meille, mutta kun suurkaupungista tullaan meille metsän keskelle, on jo siinä kontrastia perussettiin aika tavalla.




Puheita siitä, miten entisenä kaupunkilaisena kaipaan toisinaan kaupunkia. Sen lämpimiä asfaltti- ja mukulakivikatuja, vanhoja puutaloja (niitä nyt on täällä maallakin toki) ja leppoisia puistoja Saimaan äärellä. Niitä puistoja, joissa luonto on kuitenkin vähän läsnä. Niitä puistoja, joissa sorsat ruokailevat ja torkkuvat samojen puiden katveessa, missä piknikkiä viettävät ihmisetkin. Ja niitä torikahviloita tai rantakadun kuppiloita, joihin voi vain piipahtaa käymään. Nykyisellä suurkaupunkilaisella ajatukset olivat hieman päinvastaiset - mieli ja aistit haluavat välillä levätä kaupungin melskeeltä, minkä ymmärrän täysin - omat annokseni suurkaupunkia ovat tämän osoittaneet.




Lauantai iltana katseltiin kesäisiä maisemia vielä auton ikkunoiden läpi, kun ajettiin kotikaupunkiimme Savonlinnaan syömään. Syömisen lomassa pohdittiin ja laskeskeltiin vuosia edellisistä kerroista kyseissä lafkassa - veljeni pääsi kolmeen vuoteen, minä taas kehnoine matemaattisine kykyineni pääsin vain epämääräiseen arvioon "ainakaan viiteen vuoteen". Kyseessä oleva Uskudar Kebab on muuten kehuttu yhdeksi maan parhaista kebabkioskeista.

Kaupungilla, sataman ja torin ympäristössä kuhisi ihmisiä, terassit pullistelivat, toiset ottivat valokuvia (mielestäni) maan kauneimmasta kesäkaupungista.Me kuitenkin jatkoimme matkaa vielä mökille.

Jotkut hetket pidetään sydämissämme ja keskitytään elämään niitä täysillä, siispä kamera ei räpsynyt. Kuvat heinäkuun alusta.


maria xx


tiistai 11. heinäkuuta 2017

avokadouutiset




Siinä se on - ikioma avokadoni, kaikessa sorjassa kauneudessaan kurottelee kohti yläilmoja. Aiemmin tuskailin kituvan ihmeköynnökseni kanssa, nyt olen saanut rehennellä itselleni etten sentään jokaista eloperäistä saa hengiltä.

Aiemmat yritykseni kasvattaa avokado siemenestä ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Olen ollut lyhytpinnainen, hätäinen, huonomuistinen sekä väärällä taktiikalla liikenteessä. Tämän avokadon kasvatus alkoi toukokuussa! Näkyviä tuloksia sain jo noin kolmen viikon kohdalla. Näin homman täytyy edetä, sillä kolme kuukautta ilman minkäänlaista näkyvää etenemistä ei vaan ole juttuni. Sanomattakin selvää, että olen hätähousu.

Mutta sain kasvattettua avokadon ihan itse! :)


maria xx

lauantai 1. heinäkuuta 2017

remonttikuulumisia


Päivät juoksevat ohi toisensa perään, minä koetan pysyä jotenkuten mukana - ajatella, että kaukaiselta tuntuva heinäkuu on totta heti nyt. Kirjoittaminen on jäänyt vähiin, vaikka se on mielessä paljon. Rakentelen elämästä lauseita päässäni ja unohdan ne ennen kuin ehdin kirjoittaa niitä ylös.

Olen maininnut useaan kertaan, että olohuoneemme on vihdoin kohdannut remonttiaikakausi. Kuvia ei juuri näytettäväksi ole, koska valokuvaaja on ilmeisesti keskittynyt joihinkin epäolennaisempiin kuvauskohteisiin tai ehkä kadottanut kameransa, muistikorttinsa tai itsensä. Remonttikohteessa on kuitenkin purettu, eristetty, kitattu, raahattu huonekaluja ja tavaroita toisiin huoneisiin sekä siirrelty nurkasta toiseen tilanteen mukaan. Ovet ovat kääntyneet, joskaan mies ei suostunut haaveilemaani suurennettuun oviaukkoon. Kompromissina ja yleisen rauhan säilyttämiseksi ovi irroitettiin ja käännettiin aukeamaan olohuoneesta ulospäin. Suuri parannus tämäkin sillä olohuoneeseen aukeava ovi oli aivan turha, koska se vei käytännössä vain tilaa ja pidettiin aina kiinni. Selkeä suunittelukukkanen.


Ennen oli eristeetkin vähän muuta kuin nyt.
Kuvan ovi aukeaa nyt olohuoneesta poispäin, "eristeet" löytyivät karmien ympäriltä.


Jakkaran paikalla tönötti vanha tiiliuuni. Hormiliitos ammottaa nyt tyhjyyttään.


Itse olen lähinnä valvonut työn edistymistä sivusta - ja toki jakanut asiantuntevia kommenttejani. Oma henkilökohtainen urakkani on ollut huoneen kiviseinä, jonka takana kulkevat talon uunien ja kiukaan hormit. Olen maalannut sen - monesti. Kuinka vaikeaa voi elävän kalkkimaalipinnan aikaansaaminen sellaiseksi, että se miellyttäisi edes omaa silmää?



Remonttiasiantuntijuudestani kertoo kaiken oleellisen suorittamani Google-haku halkoleijona. Hakukone osasi kaikessa viisaudessaan kysyä, tarkoittaako blondi ehkä huokoleijonaa. Tämä siis on vanhoissa puutaloissa käytetty hengittävä eristyslevy. Halkoleijonassa kiteytyy ehkä meikäläisen koko asiantuntemus. Olen innokas tekemään - ja varsinkin suunnittelemaan - mutta käytäntö vaatii kyllä hieman ohjausta nyt ainakin - termit ja toteutus on hukassa. Mielelläni kyllä tekisin ja oppisin, mutta mies on sen verta näppärä, että tunnen olevani lähinnä tiellä...


Huokoleijonat paikoillaan (huomatkaa oikeinkirjoitus ;) ).


Pari viimeistä iltaa on metsästetty ahkeraan uuninluukkua. Päädyimme pohdintojen jälkeen hankkimaan käytetyn pönttöuunin kuoret, johon sitten erikseen hankitaan sisuskalut ja luukut. Hienoisen hämmnetävää mielestäni, että perus lasiluukku kustantaa lähes kolmasosan, neljäsosan nyt ainakin, koko helahoidon (tähän on laskettu jo muurauskulutkin) hinnasta. Siis yksi luukku! Jatkamme vaihtoehtojen puntarointia. Verrattuna valmiiseen uunipakettiin, säästämme kuitenkin noin puolet hinnasta.


Hyvä siitä tulee, kunhan joskus valmistuu. Ja kunhan päästään yhteisymmärrykseen seinien väristä.


maria xx