sunnuntai 29. lokakuuta 2017

tänään lautasella




Viikonloppu (ja kuukausi) vetelee auttamatta viimeisiään. Ulkona satelee lunta, kelloja on taas siirretty. Eilen illalla ruokapöydässä tuskailtiin asian tiimoilta, se aiheuttaa jokaikinen kerta saman pohdinnan, että mitenkä se taas menikään? Kesäaika voisi puolestani aivan hyvin olla aina tai jos nyt johonkin suuntaan on pakko niitä viisareita vääntää, niin josko sitten eteenpäin näin talven alla, iltaisin olisi edes vähän pitempään valoisaa.


Talviaikaan siirtymistä  pohdittiin nautiskellen jänispaistia, lähiruokaa parhaimmillaan. Mokoman valmistus kestää malttamattomalle tuskallisen monta tuntia, mutta mitä kauemmin paistia malttaa hauduttaa sen parempi. Tänään lautasella oli lohta limellä maustettuna sekä mango-avokadosalsaa sekä kvinoaa. Pirteä vaihtoehto kalalle, jota yleensä olen vastahankainen maustamaan muulla kuin ripauksella suolaa.

mango-avokadosalsa

n. 150 g mangokuutioita
kirsikkatomaatteja neljään osaan halkaistuna
pari avokadoa kuutioituna
tuoretta basilikaa silputtuna
loraus öljyä, purista limestä mehua
ripaus suolaa ja pippuria

sekoita varovasti ja anna tekeytyä hetken aikaa.

Paista lohi pannulla tai uunissa, mausta suolalla ja limemehulla. Tarjoa lohi salsan kanssa.


Hyvästä ruoasta tuli niin hyvä mieli, että viikonlopulle suunnitellut siivoustalkoot vaihtuivat lähinnä mahan vieressä pötköttelyyn ja pönttöuunin edessä makoiluun - se on ihan paras paikka kun ulkona pyrittää ja on kylmä. Mutta en jaksa ottaa stressiä tekemättä jääneestä, imuroin kuitenkin suurimmat roskat ja villakoirat lattialta. Elämässä on paljon suurempiakin asioita kuin kosmetiikkahyllyn tai vaatekomeron siivous. Vaikka olenkin siirtänyt vaatekomeron siivoamista jo lahjakkaasti useammin kuin kerran. Mutta sillekin on aikansa.



Mitäpä kuului teidän viikonloppuihin?

maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

tiistai 24. lokakuuta 2017

minä myös / blogiajatuksia / kiusattu


Olen kirjoittanut blogiani pian viisi(!) vuotta. Aloittaessani olin täynnä intoa ja odotuksia, mutta päällimmäisenä oli varmaan oppia valokuvauksesta ja kirjoittamisesta. Miten odotukseni ovat täyttyneet ja mitkä ovat ajatukseni nyt?



Koen olevani enempi oma itseni kuin koskaan aiemmin blogini aikana. Samaa koskee myös blogiani. Blogini on muuttanut muotoaan vuosien aikana, hakenut itseään. Voi kai sanoa, että suurimman osan ajasta se on ollut sivuraiteilla, jotain muuta kuin minua. Yritin tehdä blogistani jotain muuta kuin olen - parhaiten ulkoiluvaatteissa viihtyvästä ei saa tyyliblogia jota koitin väkisin ajatuksissani vääntää. Kuvittelin ettei tuiki tavallinen elämäni ole tarpeeksi kiinnostavaa.

Ehkä kaikki blogiharhailu oli kuitenkin tarvittava askel kasvuani, sillä olen enempi sinut monen asian kanssa, myös tyylini kanssa. Nyt pyrin tekemään enempi omaa juttuani, vaikka se taitaa tarkoittaa niitä arkisia jaarituksia säästä, väsymyksestä ja koiran karvoista. Välillä tuntuu, että pitäisi vakavoitua ja kirjoittaa aikuisista asioista.

Menneellä viikolla olisin voinut osallistua minä myös- postausten joukkoon kertomalla oman tarinani vakavasta aiheesta, johon suuri osa naisista on jossain elämänsä varrella törmännyt. Jaan monien tunteman häpeän ja syyllisyyden tunteet, vaikka tiedostan ettei kokemani seksuaalinen häirintä ole oma syyni. Monen muun tavoin, en ole kertonut oikeasti juuri kenellekään. Menneiden tarkempi tarkastelu tuntuisi nytkin kiusalliselta, vaikka sadat ja tuhannet naiset ovat aiheesta viime päivinä avautuneetkin - hatunnosto heille. Myös mediat ovat ottaneet asian tapetille.

Milloin tahansa olisin voinut kertoa, miten kouluaikoina oli aamuja etten halunnut mennä kouluun kiusattavaksi. Että olin henkisesti murskana. Joskus opin olemaan välittämättä muiden ajatuksista tai muista ylipäänsä - vai opinko? Ehkä häpeä, syyllisyyden tunteminen, halveksivat katseet ja porukoissa käyty supina estävät edelleen tarttumasta syvällisempiin aiheisiin. Koettu seuraa tavalla tai toisella hamaan loppuun. Tätäkin kirjoittaessani mietin, entä jos joku heistä lukee tekstini ja ehkä tunnistaa itsensä? Ehkä sittenkin he olivat oikeassa...

Kipeistä asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta, itsensä likoon laittaminen pelottaa. Toki olen jakanut paljon itselleni merkityksellisiä asioita blogissani, mutta ne ovat niitä joista olen tuntenut onnistumista ja iloinnut. Niistä on helpompi kirjoittaa ja niitä on helpompi jakaa muillekin, vakavia aiheita yhtään väheksymättä. Vakaville aiheille on kirjoittajansa, oma kasvuni on vielä kaiketi kesken niiden suhteen.

Mitä olen jäänyt kaipaamaan? Vuorovaikutusta, jotain kaikua sieltä lukijoiden suunnalta. Älkää ymmärtäkö väärin, olen kovin kiitollinen, että olen välttynyt ikäviltä kommenteilta. Olen myös kiitollinen jokaisesta tähän asti saamastani kommentista, ne ilahduttavat ihan joka kerta! Vastailisin silti mieluusti kommentteihin useammin enkä pahastuisi, jos joku haluaisi kysyä jotain.

Näitä asioita olen pyöritellyt nyt jonkin aikaa mielessäni. Tätä viimeistä riviä kirjoittaessani on edelleen arvoitus uskallanko painaa julkaisunappia...

maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

juniorin yllätys


Lauantaiaamu starttasi heti viiden jälkeen porukkamme juniorin kanssa. Menomatkaa varjosti omalta osaltani suunnaton epävarmuus, junnu itse makoili takakontissa pörröisellä tassupeitolla autuaan tietämättömänä määränpäästä. Matkasimme kohti kansainvälistä koiranäyttelyä, joka olisi meille molemmille suurin näyttely ikinä.

Hötkyilyni oli silkkaa turhuutta sillä Makis esiintyi varmasti ja reippaasti kaiken ympäröivän hälinän keskellä. Hän keskittyi siis olennaiseen eli olemaan vaan kauniina ja ihasteltavana. Lopulta Makis nousi junioriluokasta rotunsa toiseksi parhaaksi nartuksi. Se oli nuorelle neidille huima suoritus kovatasoisessa porukassa. Olin aivan ällikällä, haljeta ylpeydestä ja onnesta soikeana - juniori järjesti aikamoisen yllätyksen. En edes salaa haaveillut noin hyvästä menestyksestä.

Olin yhtä hymyä enkä vähiten menestyksen vuoksi, mutta myös koiran osoitettua olevansa luottamuksen arvoinen - ehkä minäkin olen sitä myös hänelle.


kuva Anne V.

maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

torstai 12. lokakuuta 2017

minne katosi päivät?


En osaa pukea tämän hetkistä elämää paremmin sanoiksi kuin Scandinavian Music Group aikanaan. Päivät toisensa perään katoavat johonkin minun leijaillessa niiden lävitse. Alhaalla roikkuvat pilvet ja lähes jatkuva sade eivät ole varsinaisesti mikään päivän piriste.




Kiinnostaakin ihan täysillä tuon pienen miehen viereen asettuminen ja uunin edessä köllöttely. Vielä kun joku kantaisi siihen mukillisen teetä. Ei voi nousta paikaltaan tai koiranpentu herää uniltaan.

Itse olen ollut viime päivät - no, ainakin koko viime ja tämän viikon hirmuisen väsynyt - ikäänkuin tyhjäkäynnillä. Havahdun tuon tuosta uppoutuneena tyhjiin ajatuksiin tuijottamasta tyhjyyteen. Olen ulkoillut niinä päivinä kun sade on vähänkin tauonnut tai edes laantunut pelkäksi tihkuksi. Olen joogaillut kevyesti ja pyrkinyt syömään kevyesti. Väsymyksen taltuttajiksi näistä hoitomuodoista ei tällä kertaa ole ollut, unta on yksinkertaisesti ollut aivan liian vähän. Ilmankos lämmin paikka lampaantaljalla kiinnostelee...




Olen päättänyt vakaasti selättää tämän silmiä kirvelevän väsymyksen - enhän voi loputtomiin (loputtomiin tarkoittaa tässä jotain huhti-toukokuuta ehkä) haahuilla päivien läpi puolivaloilla - on näet liian paljon asioita joita haluan tehdä tässä välillä. Ehkä on siis korkea aika laittaa läppärin kansi kiinni ja suoriutua untuvapeiton uumeniin sekä toivoa, että nukkumatti muistaisi minut tänä iltana. Ehkä olen jo huomenna hieman pirteämpi...?

Kauniita unia sinne ruutujen taakse.


maria xx


Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.



tiistai 3. lokakuuta 2017

viikonlopun kuvia




En kestä, miten syksyn värit ovat hiipineet luontoon. Teiden vierukset täyttyvät keltaisista lehtivanoista, puiden aluset peittyvät keltaisen ja oranssin värisiin mattoihin, joissa on ihana kulkea. Tekisi mieli heittäytyä niiden joukkoon. 




Syksy on tuonut mukanaan uusia tuulia, suoritan ajokoirien ajokoetuomarin oikeuksiin kuuluvia harjoitteluita. Teoriakurssin lisäksi se edellyttää maastossa suoritettuja harjoituksia, joten koiramaisissa merkeissä raittiissa ulkoilmassa on tullut vietettyä vapaa-aikaa vähän normaalia enempi. Omiakin koiria on tullut vietyä metsälle uudella innolla ja kiinnostuksella. Ja tietysti jäljellä olevia pentuja on pitänyt tutustuttaa metsään.





Metsässä vietettyjen tuntien varjolla olen laiminlyönyt tehokkaasti kotihommia ja niitä onkin kertynyt rästiin lähes loputon lista. Hetkittäin poden pientä tuskaa niiden vuoksi, mutta toisaalta - mihin ne katoavat? Jos kuitenkin hoitaa ne pakolliset kuviot edes joten kuten. Talven pimeinä päivinä ennättää kupista vaatekaapin perukoilla ja puunata astiakaappeja, eikö vain? Mitä on elämä, jossa mieluisimmat asiat polkeutuvat tehtävälistojen suorittamisen uuvuttamina unholaan? Sitä paitsi uskon, että mieluisat hommat voimaannuttavat, korjaavat henkeä ja mieltä - se, jos mikä on tärkeää.

Ja vaikka kotini olisi hieman hyrskyn myrskyn, koirani eivät siitä välitä. Päin vastoin, ne ovat vain kiitollisia saamastaan huomiosta. 




maria xx


Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.