keskiviikko 28. helmikuuta 2018

nuori herrani mun



On varmaan vähintäänkin korkea aika esitellä tämä nuori herra - tai juippi, joksi häntä myös monesti kutsun. Mörkö- nimeä kantava kaveri on kerrassaan hurmaava, vaikkei meille eikä varsinkaan minulle koskaan pitänyt tulla uroskoiraa. Elämä on kuitenkin ihmeitä täynnä ja tässä sitä nyt opetellaan yhteistä säveltä. Ja mainitaan nyt sekin itsestäänselvyys, että olen täysin menetetty tapaus - tyyppi on rosvonnut sydämeni. Olenkin miettinyt monesti, että mitäs jos sattuisi vihaamaan koiraansa...?? Kamala ajatus kerrassaan.

On toki muistettava, että juippi on täysi kakara vielä, vaikka ulkomuoto voi äkkiseltään näyttää muulta. Ikää hänellä on 7,5 kuukautta, joten välillä ollaan asioista aika rankastikin eri mieltä. Eikä hän osaa vielä kaikkea. Eikä hän aina tiedä, kuinka tulee käyttäytyä. Joskus myös kaikki jo opittu tuntuu unohtuneen ja korvatkin kuuroutuneet. Hetkittäin esiin kuoriutuu pahemman luokan kiusankappale.




Hän on kuitenkin kovin innokas oppimaan ja tekemään asioita yhdessä. Hän myös hauskuuttaa kanssaolijoitaan tuon tuosta. Sohvalta puoliunessa putoaminen on yksi bravuureista. Viikonloppuna hän tapasi erään tytön, joka vei kirjaimellisesti jalat alta. En ole koskaan nähnyt koiran kaatuvan niin suorilta jaloiltaan nurin. Alkuhämmennyksen jälkeen hän olikin tytön mielestä hieman liiankin innokas tutustumaan...

Hän oppi nopeiten sisäsiisteiksi kaikista koiristamme, siitä isot pisteet. Usein uroskoirat mielletään noissa asioissa hi-taik-si. Hänellä on myös ääretön pokka sillä hänestä on aivan ok yrittää haukata sämpylästäni suupalaa kanssani samaan aikaan. Hän on saanut myös arvonimen tarkastaja, sillä asioiden tarkastaminen ja tutkiminen tuntuu olevan mieluista. Tuo nenä on aivan joka paikassa. Hän osaa myös olla kovin rakastettava kuten eräänä lauantaiaamuna, jolloin hän kömpi hetkeksi viereeni peiton alle ennen kuin oli valmis uuteen päivään. Toisinaan hän unohtaa kokonsa ja taas käy hassusti.



Sananen vielä rodusta itsestään, koska en ole tainnut aihetta aiemmin täällä käsitellä. Suomenajokoirahan on rotuna mitä mukavin ja salonkikelpoisin - kaikki on kasvatuksesta kiinni. Toivon, että voin osaltani vaikuttaa positiivisesti ihmisten mieliin rodusta, joka varsin monesti mielletään pihanperällä piiloteltavaksi rumilukseksi, joka on täysin mahdoton olento kotioloissa. 

Omat koiramme ovat muuttaneet ennakkoluulojani ja todistaneet olevansa täysiverisiä perheenjäseniä. Ne nauttivat samalla tavalla sohvalla torkkumisesta kuin mikä tahansa seurakoira, sillä poikkeuksella, että nämä tuovat toisinaan myös ruokaa pöytään.



Kirjoitin aiemmin Mörkö- nimen historiasta ja sen merkityksestä koirablogimme puolella. Myös muista koiristamme on siellä enempi asiaa, jos aihe kiinnostaa. Toki koirat ovat täälläkin usein esillä myös jatkossa.


maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

lauantai 24. helmikuuta 2018

rinteet mielessäin



Ystävän inspiroimana kaivoin valokuva-arkistoistani esiin yhdeksännen luokan laskettelureissukuvat Åreen. Sepä vasta oli huikea kokemus!

Siihen aikaan napatut ruudut jopa teetettiin valokuviksi,  kun nykyään aidot valokuvat tuntuvat olevan harmillisen vähissä. Onhan niiden arkistointi toki lähes naurettavan helppoa sähköisesti (paitsi mitä nyt olen valitellut täälläkin vähän väliä kuinka kovalevyni pursuvat kuvakaaoksesta...) eikä kaapitkaan täyty pölyäkeräävistä valokuva-albumeista. No, tuohon aikaan omistin vain perinteisen filmikameran, josta löytyi tasan kaksi kuvausominaisuutta - salamalla ja ilman.



Noista ajoista valokuvaustaidot ovat ehkä hivenen kehittyneet, mikä voi tosin osin johtua paremmasta kuvauskalustosta ja siitä, että kuvia uskaltaa räpsiä pelottomasti ilman pelkoa kalliin filmin tuhlaantumisesta epäonnistuneisiin otoksiin.

Sitä vastoin laskettulutaidot ovat varmaan taantuneet vasta-alkajan tasolle. Ystävä tässä intoili rinteeseen lähtemistä, yritti houkutella minuakin tuohon hullutukseen. Molemmat muistelevat hatarasti olleensa suksilla Åren jälkeen kerran tai pari. Todennäköisesti viime vuosituhannen puolella. Joo-o, tovi on siis vierähtänyt siitä kun mäkiä viiletettiin pelotta alas. Nyt jo pelkkä ajatus vähän arvelluttaa...




Toisaalta, ajatus kutkuttelee ja kiinnostelee aikalailla! Johtunee tämän aurinkoisen viikon aiheuttamista harhoista? Jään keräilemään rohkeutta ja ihmettelemään, milloin minusta on tullut tällainen nöösi?

Ihanaa viikonloppua!


maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

tiistai 20. helmikuuta 2018

aurinkoenergiaa


Huppistakeikkaa. Mihinkäs me jäätiinkään? Viime päivät ovat vilistäneet vauhdilla, kuten nyt mitkä tahansa päivät. Ne kuitenkin ovat pitäneet sisällään hurjan paljon aikaa tärkeiden ihmisten seurassa, harrastusten parissa ja nyt on vielä tämä loma hommakin tässä.

Ja olettekos huomanneet auringon? On ollut niin kaunista, että ooh ja voih! Auringosta on tullut annos virtaa ja sitä on tarvittukin, sillä olen pannut merkille, että siivoojamme on edeltävänä pimeänä aikana tehnyt työnsä hutiloiden. Voi tätä koirankarvojen ja pölyn määrää!





On tässä vähän kuntoiltukin. Tarkemmin ajatellen enempi kuin aikoihin. Lenkkareita on tullut vedettyä jalkaan harvase päivä ja joogamattokin on saanut hengittää. Kunpa tämä hyvä fiilis jatkuisi loputtomiin...

Koiraharrastus onneksi takaa raittiinilman saannin, alkaa vain käydä vähiin tämä treenikausi. Kevään ja kesän ajaksi siirrytään muihin harrastuksiin. Vielä kun on pari päivää jäljellä, on niistä otettava kaikki irti. Lauantain vietin tuomariharjoittelua tehden vieraalle koiralle jäniskokeissa, eilen koeteltiin omaa koiraamme kettukokeessa hienoin tuloksin. Shamppanjan arvoisin tuloksin. Tästä voit lukea pian lisää koirablogimme puolelta.





Olen viime päivinä ollut kovin inspiroitunut monista asioista ja se on vähän yllättänyt itsenikin. Olen tuntenut itseni stressaantuneeksi ja kyllästyneeksi pitkin alkuvuotta. Olotila, josta en kyllä välitä pätkääkään. On huojentavaa huomata helpotus ja mielialan nousu itsessään vain muutaman päivän loman jälkeen. Ei pitäisi sanoa ääneen, mutta takaraivossa kuiskailee jo peikko, joka muistuttaa tämän autuaan vapauden olevan kovin lyhyt... Koitan kuitenkin nitistää sen olemassaolon ja nauttia jäljellä olevista päivistä.




Tästä hyvästä pössiksestä (tämä on varmaan yhtä vanha ilmaus kuin kivi ja kypärä (josta itse käytän ilmausta nakki ja kakki), mutta oli tällä hetkellä ainoa sana, joka pulpahti mieleeni) huolimatta kirjoittaminen ei oikein ota tuulta alleen. Olen lopen ärsyyntynyt siitä, että useimmat postaukseni viime ajoilta käsittelevät kirjoittamattomuutta - tai ainakin sivuavat sitä. Jos kirjoittaminen on se mitä haluan tehdä, miksen siis kirjoita? No, koska itsekritiikki. Ajatuksia kyllä sinkoilee sinne tänne, mutten saa kirjoitettua niitä kokonaisiksi. Ketä kiinnostaa viiden rivin postaus? Vai olisiko se sitä, etten ole oikein saanut järjestettyä sille aikaa? Sellaista aikaa, että sanat lentäisivät - oikeaa aikaa. Monesti istun koneen äärelle niinä vuorokauden pimeinä tunteina (kuten muuten nytkin), jolloin kielenkärki ei enää ole notkeimmillaan. Tai sitten on väärät voiteluaineet, hehe. Pyrin kuitenkin selättämään tätä tukkoisuutta tässä parhaani mukaan.

Sillä välin - olisiko teillä jotain mielenpäällä? Jotain mitä haluaisitte tietää, mutta ette ole kehdanneet kysyä? Kuulen mieluusti!





maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.


lauantai 10. helmikuuta 2018

rohkea sirkan syö




Maailmassa on ihmisiä, joille sirkkojen ja muiden hyönteisten syöminen on arkipäivää ihan kuten meille vaikka pyttipannun syöminen. Itseni kaltaiselle pikkukaupungin tytölle, joka sittemmin olen vieläpä muuttunut maalaiseksi, sirkat ovat vähintäänkin tuttuja niityiltä soittelemassa viulujaan. Tai loppukesien hämärtyvissä öissä korkealta puunlatvoista kuuluvasta sirityksestä. Ei ruokalautasella.

Vuosia sitten Thaimaassa jätin sirkat väliin ja se on vähän harmittanutkin. Tuohon aikaan ajatusmaailma ei vain ollut valmis moiselle kokeilulle ja voi olla, että säästyin siitä syystä myös vatsataudilta. Niin ainakin koetan itselleni vakuutella.

Nyt kun sirkkoja sai alkaa myymään meillä Suomessakin elintarvikkeena, alkoi asia kiinnostaa minuakin yhä enemmän. Koska lähes kaikkea pitää kokeilla. 


Sukelsin sirkkojen maailmaan proteiinipatukan muodossa, koska se oli ainoa sirkkatuote, jonka toistaiseksi olen kaupanhyllystä bongannut. Näytti päälle päin hyvälle eikä patukasta ilmestynyt sojottavia sirkan jalkoja tai tuntosarvia. Suutuntuma tyypillinen proteiinipatukka. Maku oli hyvä! Sokkotestissä en olisi erottanut tavallisesta. Extrapointsit tietysti kotimaiselle valmistajalle.

Koska ensikokemus oli näin positiivinen, odotan innolla pääseväni testaamaan muita sirkkatuotteita.



Erityismaininta on annettava myös työkavereille, jotka melko helpolla suostuttelulla osallistuivat maisteluun - ja kerrottakoon, että kaikki selvisivät ihmiskokeesta.


Tästä on vielä pitkä matka friteerattuihin sirkkoihin ja siihen, että ruokakaapin vakiovarusteisiin kuuluu ikioma sirkkapurkki, mutta ensimmäinen kokeilu ainakin on tehty.

Olettekos te jo tutustuneet sirkkatuotteisiin?

maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.

torstai 1. helmikuuta 2018

kohti valoa



Säät ovat seilanneet vesisateesta yli kahdenkymmenen asteen pakkasiin. Väliin lunta on tuntunut tulevan joka suunnasta, myös alhaalta ylöspäin. Sitten taas ilmassa on leijaillut höyhentäkin kevyempiä hahtuvia, jotka kimaltelevat kuin timantit - ehkä jopa kauniimmin.

Kuvat ovat eiliseltä kun taivas oli kuulas ja pääsin näkemään pakkaspäivän auringonlaskun. Joku alan asiantuntija on joskus kieltänyt valoa kohti kuvaamisen, mutta itseäni juuri se kiinnostaa kovasti. Tätä kirjoittaessa lunta tulee taas lähes vaakatasossa.

Ei tämä vuosi tainnut saada varsinaista rakettistarttia - tammikuuhan jo mennä hujahti enkä ehkä ihan ennättänyt toteuttaa itseäni siinä määrin kuin olin pienessä sekavassa mielessäni suunnitellut. Mielessä on ollut ihan liikaa työ (myös vapaa-ajalla) ja tietysti syytän sitä kaikesta. Koko kuluneen viikon olen ollut väsynyt ja paikoilleen pysähtyminen ja ajattelutyö ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Liikkeellä olo on tuntunut ainoalta keinolta pysyä edes fyysisesti hereillä.



Olen taas löytänyt avokadot. Viikon höpsö poiminta: googletin kuinka avattu avokado säilytetään. Niin, kolmenkymmenenkuuden vuoden iässä olen tuskaillut puolikkaiden, nanosekunneissa ruskeiksi muuttuneiden avokadojen kanssa. Olin jo lähes taipunut siihen, että avokado on vain syötävä aina kerralla kokonaan. Miksen vain naputtanut noita sanoja jo vuosia sitten hakukenttään?

Kävin viikolla myös työterveystarkastuksessa - päästivät vielä jatkoon. Harmikseni sain huomata, että kiire on se myrkky, joka syö muidenkin kuin itseni kapasiteettia. Toisaalta voisi kuvitella, että samojen ongelmien parissa kamppailevien kanssa työssä jaksamisesta ja motivaation laskusta saisi aikaan hedelmällisenkin keskustelun. Ei saanut. Mutta ehkä asioiden ääneen toteaminen vieraalle ihmiselle oli itselleni tärkeä askel...? Jää nähtäväksi.




Huomenna viikko on taputeltu, viikonloppu ei taaskaan tule yhtään liian aikaisin. Koska juuri nyt ulkomaille suuntautuva lomahaaveilu tuntuu olevan turhanpäiväistä työkuvioiden vuoksi, olen alkanut haaveilla minilomasta. Pieni irtiotto vaikka jossain kylpylässä on alkanut kiinnostella. Lisämausteeksi tietysti hyvää ruokaa, ehkä jokin leppoisa aktiviteetti kokeiluun tai ehkä sittenkin jokin hemmotteluhoito - tai kaikki.

Toivottavasti viikonlopusta tulee hyvä.


maria xx



Seuraa blogia Facebookissa ja Instagramissa.